Piitu Hoffrén
Urheilun yhdenvertaisuuden edistämisen ei pitäisi olla vain kaapista tulevan yksilön vastuulla, sanoo 10.fin Piitu Hoffrén.
Kesällä 2021 NHL-seura Nashville Predatorsiin varattu Luke Prokop julkaisi viestin Instagramissa: ”En enää pelkä piilotella sitä mitä olen. Tänään kerron ylpeydellä, että olen homo.”
Aiheesta nousi, odotetusti, valtava keskustelu. Kyseessä oli NHL:n ensimmäinen julkisesti homoseksuaali pelaaja – joskaan ei varmasti ainoa seksuaalivähemmistöihin kuuluva liigan kautta aikojen yli 7 500 pelaajan joukossa.
Kiittävien ja kannustavien kommenttien lisäksi Prokopin kaltaisten ulostulojen ympärillä nousee aina yksi näkemys vahvana esiin: Miksi tästä pitää puhua? Eikä siis siltä kannalta, että perustellusti ihmeteltäisiin, vieläkö tällainen on uutisaihe nykyajan yhteiskunnassa. Vaan että pitääkö tästä puhua, koska se on niin kiusallista, eikö olisi kaikille helpompaa olla vaiti?
Etenkin joukkueurheilussa seksuaalisuus on edelleen vahva tabu. Prokopin kaapistatulon jälkeen eräs suomalainen kiekkovaikuttaja kommentoi mediassa, että homojen olemassaolo on tiedetty, mutta se on vain pidetty pois mediasta. Antaa kaikkien kukkien kukkia, kunhan vain kukkivat hiljaa.
Mutta niin kauan kuin aihe aiheuttaa vaikenemista, vaientamista tai syrjintää, asiasta on pakko puhua, tuntui se urheiluvaikuttajista kuinka kiusalliselta hyvänsä.
Urheilu laahaa perässä tasa-arvotyössä
Kaikki muut yhteiskuntaa liikuttavat voimat ovat onnistuneet rakentamaan avoimempaa kulttuuria. Esimerkiksi taiteessa, tai jopa politiikassa, asialla ei enää ole liiemmälti uutisarvoa.
Urheilu laahaa tasa-arvotyössä muiden alojen perässä, vaikka muutama yksilö onkin uskaltanut aiheesta viime vuosina puhua. Kentällä ja pukukopissa huudellaan edelleen asioita, jotka työpaikalla tai koulussa ovat tätä nykyä täysin asiattomia.
Aihe on edelleen etenkin suomalaisessa urheilussa kiusallinen ja vaikea, ja yhdenvertaisuudesta puhutaan pitkälti kaapista tulevien yksilöiden kautta. Seurojen ja liigojen jälkikäteen someen laittamista, vaikean oloisista tukiviesteistä paistaa läpi, että näiden ulostulojen taustalla on yksilön rohkeus eikä suinkaan yhteisön avoin ja kannustava kulttuuri.
Osa urheilijoista ei myöskään halua puhua homoudestaan julkisesti suojellakseen seuraa tai lajin mainetta. Eikö lajin pitäisi suojella yksilön oikeuksia eikä toisinpäin?
Vaikeneminen ja syrjintä käyvät urheilulle kalliiksi
Yhdenvertaisuus ei ole mikään mielipidekysymys, vaan se on kirjattu lakiin:
”Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.”
Yhdenvertaisuuden edistäminen tapahtuu yhteisössä sisältäpäin. Se on velvollisuus, mutta ennen kaikkea sen tulisi olla tahtotila. Se ei tapahdu hiljaisuudella vaan avoimuudella, rohkealla keskustelulla, viestinnällä ja konkreettisilla teoilla.
Vaikenemisella on myös kova hintalappu urheilulle. Selvitysten mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat lapset lopettavat urheilun nopeammin kuin muut. Kun omaa identiteettiään joutuu peittelemään, se vaikuttaa väistämättä myös urheiluun.
Kuinka monta loistavaa urheilu-uraa on menetetty syrjivän kulttuurin takia? Tai, mikä vielä tärkeämpää kuin hukattu urheilumenestys: kuinka moni urheilija on kärsinyt siitä, että ei ole vaikenemisen kulttuurin takia saanut avoimesti olla sitä mitä on?
Hinnaksi syrjinnälle saattaa tulla myös fanien ja yrityskumppanien kaikkoaminen. Uudet sukupolvet eivät enää katso epätasa-arvoa sormien läpi. Jos lajin sisällä ei löydy tilaa vähemmistöille, ei löydy myöskään kannatusta.
Myös yritykset odottavat, että yhteistyökumppanit jakavat niiden arvot ja toimintatavat. Jos brändi kamppailee näkyvästi yhdenvertaisuuden puolesta muilla foorumeilla, joutuu se vakavasti harkitsemaan läsnäoloaan paikoissa, joissa syrjintä ja vaikeneminen ovat edelleen talon tapa.
Muutos vaatii puhetta ja tekoja
Kuten kaapista tullut kiekkoilija Janne Puhakka Hesarin haastattelussa sanoi: ”Niin kauan kuin aihe on vaiettu, siitä on puhuttava.”
Vastuun yhdenvertaisuuden edistämisestä ei pitäisi kuitenkaan kuulua yksilöille. Jokaisella on oikeus puhua tai olla puhumatta aiheesta. Olemme edelleen tilanteessa, jossa valokeilaan saapuva vähemmistön edustaja joutuu tahtomattaankin mannekiinin tai kouluttajan rooliin, vastaamaan tasa-arvon kehittämisestä omassa lajissaan.
Urheilulla on valtava voima vaikuttaa, ja toivon että urheilu on mukana rakentamassa yhdenvertaista ja turvallista yhteiskuntaa aktiivisesti ja yhtenä rintamana. Tiedän, että urheiluyhteisöistä löytyy ihmisiä, jotka todella aidosti haluavat edistää asioita parempaan suuntaan, mutta eivät tiedä miten.
Puhuminen on ensimmäinen askel. Sitten tarvitaan toimia. Esimerkiksi Ihmisoikeusliitto ja Seta tarjoavat materiaaleja ja koulutuksia yhdenvertaisuuden huomioimisessa.
Edellä mainittu kaappi on tunkkainen ja yksinäinen. Ihminen päätyy sinne ennen kun hänellä on itsellään oikeus siihen vaikuttaa. Mitä pidempään siellä viettää aikaa, sen vaikeampi on aukaista ovea ja tulla ulos elämään itsensä näköistä elämää. Yhteisöjen tulisi auttaa oven aukaisemisessa, luoda turvallinen maaperä astua ulos ja sitten purkaa koko kaappi.
