Veri on aina vetänyt Anna Liina Laitista kiipeilemään. Jo ennen kouluikää hän tapitti televisiosta kiipeilyaiheisia Hollywood-elokuvia ja etsi metsästä mahdollisimman vaikeita reittejä kavuttavaksi.

Kiipeily ei tuolloin vuosituhannen vaihteessa ollut vielä nykyisen kaltainen trendilaji. Siinä missä nykyään Suomessa on yli 70 000 aikuista kiipeilyn harrastajaa, Laitisen istuessa television ääressä seikkailuista haaveillen kiipeily oli pienen piirin juttu, josta puhuttiin valtamediassa vain Veikka Gustafssonin Himalajan-valloitusten yhteydessä.

”En edes tiennyt, että Suomessa voisi kiipeillä! Luulin, että on pakko lähteä ulkomaille vuorille kiipeämään!” Laitinen kertoo ja nauraa.

Seitsemäntoistavuotiaana Laitinen pääsi laskettelumessuilla ensimmäistä kertaa kokeilemaan sisäkiipeilyä. Sen jälkeen mikään ei ollut entisellään.

Kaksi tuntia sopivan laskureitin tutkimista, 15 sekuntia adrenaliiniryöppyä. Sellainen on koskimeloja Visa Rahkolan unelmien kesäpäivä keskellä erämaata.

”Isoa 10-15-metristä putousta laskiessa jännittää ihan hulluna, mutta kun onnistut laskussa ja kaverit ovat saaneet talteen hyvät kuvat ja videot, se on maailman paras tunne.”

Koskimelonta on kaksijakoinen extremelaji, jossa yhdistyvät leppoisa luontofiilistely ja äärimmäisen vaaralliset laskut kivikkoisissa koskissa. Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan ole ensimmäinen ajatus, mikä koskimelonnasta tulee mieleen. Jos vuolaasti virtaavassa koskessa kaatuu, eikä saa käännettyä kajakkia ympäri, kyseessä on aina hengenvaarallinen tilanne. 

Iso osa lajin viehätystä onkin Rahkolan mukaan juuri vaarallisuudessa ja pienuuden tunteessa, jota suuret luonnonvoimat aiheuttavat. Rahkola ajautui melonnan pariin isänsä jalanjäljissä, ja vesi tuntui hänelle luontevalta ja turvalliselta elementiltä jo aiemmin mökkirannassa pulikoidessa.

“Fiilis on edelleen sama kuin 7-vuotiaana, kun olin ensimmäistä kertaa isäni kanssa joella. Nykyään jännityksen tunteen saa pienen lirun sijaan 15-metrisestä vesiputouksesta, mutta kunnioitus luontoa kohtaan on samanlainen. Koskella ollessa on aika pienissä saappaissa.” 

Kosket luokitellaan vaativuusluokissa 1-5. Viitosluokan koski tarkoittaa suurta korkeuseroa ja vuolasta putousta, ykkönen kevyttä koskea, jossa amatöörikin voisi pärjätä. Lajin haastavuudesta huolimatta haavereita sattuu melko harvoin.

”Vaativia vitosen koskia laskevat kaverit osaavat tehdä huolelliset riskiarviot. Onnettomuudet sattuvat yleensä helpolla koskella, kun osaaminen tai keskittyminen ei ehkä ole ihan sataprosenttista.”

Tampereella asuva 21-vuotias Ida Hulkko on pirteä ja päättäväinen nuori uimarilahjakkuus. Hänen luonnettaan leimaa sinnikkyys, jonka avulla matka kohti arvokisamenestystä on edennyt vauhdikkaasti.

Monipuolisen ja liikunnallisen kasvatuksen saanut Ida Hulkko tavoittelee kärkisijoja arvokisoissa

Plakkarissa on jo MM-finaalipaikka sekä EM-kisojen viides sija.

”Olen aina täysillä mukana. Jos johonkin lähden, en suostu luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni. Sisu ja päättäväisyys korvaavat puolet siitä, mitä lahjakkuudessa häviän. Monessa kisassa kuntoni on loppunut kesken, mutta viimeiset 10 metriä olen mennyt pelkällä sisulla.”

Vielä keväällä vain 35 sekunnin sadasosaa erotti Hulkon Tokion olympiaunelmasta. Rintauinnin 100 metrin olympiaraja on 1.07,07, Hulkon ennätys tuolloin 1.07,42. Heti ensimmäisessä kilpailussa koronatauon jälkeen Hulkko laittoi Suomen ennätyksen uusiksi ja raivasi tiensä olympialaisiin ajalla 1.06,90.

Samassa kilpailussa Hulkko nappasi nimiinsä myös 50 metrin rintauinnin SE:n, joten yhteistyö valmentaja Jere Jänneksen kanssa tuottaa loistavia tuloksia.

Säästäväinen Malmin roskisdyykkari

Yksi Salinin lempinimistä on ”Malmin roskisdyykkari”. Lempinimestä tekee erikoisen se, että hän on lanseerannut sen itse.

”Sanoin sen jossain haastattelussa, ja sitten se jäi elämään. Olen kotoisin Helsingin Malmilta, ja lisäksi se viittasi rouheaan pelityyliini, mutta osuu se vähän muutenkin. Keräsin 18-vuotiaaksi asti pulloja, koska se oli mielestäni fiksua ja siitä sai pientä rahaa. Enää en ota pulloja itselleni, mutta kerään kyllä edelleen ja vien ne sitten veljelleni.”

Salinin mieleen tulee toinenkin tarina lapsuuden säästäväisyydestä. Kokonainen suuri karkkilaatikko jäi syömättä, kun nuori koripalloilijan alku ei raaskinut avata sitä.

”Ne ehtivät mennä vanhaksi ja ihan koviksi. Ei säästäväisyyttä ole erityisemmin kotona opetettu, mutta minusta on edelleenkin mukavampaa antaa toisille kuin ostaa itselleni jotain. Omilla tarpeillani ei ole niin väliä, kunhan muilla on kaikki hyvin.”

Carl Lindbom on positiivinen ja helposti lähestyttävä koripalloilija, joka on rakentanut urheilujatarinansa kovan työnteon kautta. Peliuran jälkeen häntä kiinnostavat liiketoiminta ja johtaminen.

Puolan pääsarjassa koripalloa ammatikseen pelaava Carl Lindbom sai ensikosketuksensa lajiin Helsingin kisahallilla enonsa koripallopelejä seuratessa. Vilkkaasta pikkupojasta on kasvanut positiivinen ja helposti lähestyttävä koripalloammattilainen, joka tykkää mennä ja touhuta urheilun parissa.

”Olen todella sosiaalinen tyyppi. Jos ei ole korista, niin sitten jotain muuta urheilua kavereiden kanssa: tennistä, golfia, padelia, rantalentistä, kaikki käy. Tyttöystävällä meinaa mennä välillä hermo, kun haluaisin lomareissuillakin koko ajan mennä katsomaan ja kokemaan jotain uutta.”

Leppoisan ulkokuoren alla on sitkeä urheilija, joka on rakentanut urheilu-uransa työnteon kautta, pettymyksistä motivoituen. Edes putoaminen viimeisenä pelaajana Susijengin EM-joukkueesta ei ole häntä lannistanut.

”Kyllähän se silloin harmitti, mutta en ole luovuttanut, vaan käsitellyt sen motivoivana asiana. Haluan näyttää myös muille, että olen niin hyvä kuin itse uskon ja että pystyn pelaamaan ammattilaisena ulkomailla. Tulee mukava fiilis, kun pääsee todistamaan osaamisensa.”